Olen valveilla

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa olivat helppoja. Sehän vain söi ja nukkui, nukkui ja söi. Ja syömäänkin piti välillä herättää, koska neuvolantäti käski. Öisin en herännyt vauvan nälkäiseen itkuun, vaan omien tissien pakotukseen ja pursuavaan maitoon.

Kun mies palasi kolmen viikon jälkeen takaisin töihin, kaikki muuttui. Vauva alkoi itkeä iltaisin ja öisin. Syöminen sai vatsan kipeäksi ja kun kipu helpotti, oli taas nälkä. Siinä kertyi kilometrejä ympäri asuntoa kävellessä ja hytkytellessä.Tuli selväksi kuinka monesti ehtii kiertää keittiön "Tuiki, tuiki tähtösen" aikana ja keittiön digitaalinen kello, jonka valossa taivalsimme, kertoi kauanko siihen kului aikaa.

Vatsavaivojen vihdoin helpottaessa tuli ensiksi nuha, sitten vauvan kokeilut siitä, voiko koko yön valvoa. Kyllä voi, valitettavasti. Ja jos vauva saikin jonkin silmäyksen unta, niin kumpikaan vanhemmista ei saanut. Yön valvomisen jälkeen oli kuitenkin aivan oikeutettua olla väsynyt ja turhautunut. Valvomisten kautta löytyi lopulta oma aikataulu: illalla seitsemältä nukkumaan ja aamulla seitsemältä ylös. (Vauva on jo jonkin aikaa sitten yrittänyt siirtyä kesäaikaan: kuudelta aamulla ylös ja iltakuudelta ollaankin jo tosi väsyksissä.)

Nukkumaan menon ja heräämisen väliin kuitenkin mahtuu monta monituista ruokailukertaa. Eräänä yönä sinnittelin unen horteesta sen verran tajuihini joka syötöllä, että laskin heräämiset. Sinä yönä niitä oli kahdeksan, mutta tuntui, ettei se edes ollut ennätys. Niinpä yritinkin alkaa parantamaan vauvan nukkumista: illalla maissipuuroa, jotta nälkä ei yllättäisi heti, unipussi käyttöön, ettei vilu yllätä, kun vauva potkii peiton pois. Oman jaksamisen mukaan tsemppausöitä, jolloin vauva nostetaan joka syötön jälkeen omaan sänkyyn, ettei hän herää vanhempiensa liikkeisiin.

Maissipuuro uppoaakin ihan kivasti. Tosin se ei ole suuresti syömistiheyteen vaikuttanut. Odotan lisää ikää, jotta päästään oikeiden puurojen pariin. Unipussi taas aiheutti aluksi muutaman yön kestäneet hulinat. Vai sattuiko siinä vain samaan ajankohtaan innostus jokelteluun. Omaan sänkyyn nostaminen sai aluksi vauvan heräämään noin tunnin sisään siirtämisestä. Perhepedin lämpö ja pehmeys taisivat puuttua. Menneen viikon aikana kuitenkin unipussi on alkanut kelvata, ja viime yönä vauva viihtyi omassa sängyssä pari tuntia putkeen. Heräämisiä oli "vain" kuusi, joista yhden vauva hoiti omatoimisesti nukahtamalla itse uudestaan.

Onneksi parin kuukauden päästä "saa luvan" yösyötöistä vieroittamiseen. Siihen asti taitaa meidän perheessä olla ainakin yksi, joka valvoo...

(Kirjoitin tämän maaliskuun alussa. Jostain syystä julkaiseminen jäi.)

Ollako vai eikö olla?

Olen äiti. Lokakuussa syntyi ihana pikkuinen tyttö. Eikä vain syntynyt, vaan minä synnytin hänet. En olisi itsestäni uskonut. Enkä uskonut vielä ponnistusvaiheessakaan, että saan oikeasti jotakin sieltä ulos. Vaikka raskausajan lopulla kaikille vakuuttelinkin, että "ei se sinnekään jää", en ennen grande finalea pystynyt edes kuvittelemaan minusta olevan sellaiseen.

Totta kai valmistauduin synnytykseen. Luin, netistä tietenkin, kaikenlaisia löytämiäni artikkeleita ja ohjeita. Miten valmistautua, mitä pakata mukaan, milloin lähteä sairaalaan ja niin edespäin. Suunnittelinkin, ainakin sen, että en suunnittele synnystystäni. Menee, miten menee. Ja niinhän se menikin. Yllättävän helposti. En sano, että kivuttomasti, sillä epiduraali tuli tarpeeseen, eikä sekään kauaa riittänyt.

Kaikki kivut kuitenkin korvasi se hetki, kun sain pienen rääpäleen syliini. Sitäkään en oikein etukäteen uskonut, vaikka kuulin, että palkinto on työn ja tuskan arvoinen. Olihan se. En edes muista itkikö vauva, itkinkö vai nauroinko itse, tai mitä ympärillä tapahtui. Ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista hetkistä.

Mutta... Nyt reilun neljän kuukauden yhteiselon jälkeenkään en oikein tunne itseäni äidiksi. Vauva on vauva - pikku hiljaa alan uskoa, että kukaan ei hae sitä kohta pois - mutta että minä olen äiti..!

Arkiset toimenpiteet sujuvat ihan ookoo. En ole maailman paras, mutten varmaan ihan surkeinkaan vaipanvaihtaja ja vaunujen lykkijä. Aina en ymmärrä itkun syytä, mutta joku keino on tähän asti aina löytynyt sen lopettamiseksi. Äidin ulkoiset tunnusmerkit löytyvät myös: mustat silmänaluset, kampaamaton tukka, pukluiset verkkarit, pömppö vatsa. Ja lisäksi finninen naama, johon ei kuulemma tule muutosta ennen imetyksen lopettamista. (Luulin, että se on vain raskausajan ongelma.)

Sisälläni asustaa kuitenkin yhä noin 25 -vuotias kaupungilla niin viikolla kuin viikonloppuisinkin ystävien seurassa viihtyvä ja ulkonäköönsä huomiota kiinnittävä nainen. Eikä hän ole havainnut seurassaan päälle kolmikymppistä asuntovelkaista ja rupsahtanutta äiti-ihmistä.

Mistä siis löydän äitiyteni? Pääseekö sisäinen minäni koskaan samaan veneeseen ulkoisen todellisuuden kanssa? Mammablogit ovat tuoneet valoa pimeyteen tässä kuluneiden kuukausien aikana, joten ehkäpä niitä seuraamalla ja itsekin bloggaamalla voin löytää jotakin mutsia muistuttavaa myös itsestäni.
Only time will tell.

Alussa oli...

...antibioottikuuri, jonka määräyksen mukaan "1 tabletti 3 kertaa päivässä" tarkoittaa heräämistä keskellä yötä. Ristiriitoja aiheuttaa: "Vältä tabletin ottamista juuri ennen nukkumaan menoa." No, olen mennyt nukkumaan jo kahdeksan tuntia sitten, ja menen kohta uudestaan, mutta en heti tabletin ottamisen jälkeen.

Mitäpä sitä tekisi herätessään keskellä yötä? Voisi katsoa telkkaa, mutta sieltä ei tule mitään. Voisi tehdä kaikki tekemättömät kotityöt, mutta ei halua herättää nukkuvia perheenjäseniä. Tai voisi aloittaa blogin. Tosin... Yöllinen ajatuksenjuoksu, oikeinkirjoitus ja logiikka eivät välttämättä anna kovin kaunista kuvaa kenestäkään, mutta... Ei se pahempaa voi olla kuin samoihin kellonlyömiin viikonloppuisin lähetettävät kännitekstarit. Ja itseään voi kaiketi blogissa sensuroida helpommin kuin jo lähteneitä viestejä.

Muutaman minuutin päästä saan jatkaa unia. Katsotaan, jatkuuko kirjoittaminen johonkin järkevämpään vuorokauden aikaan.