Olen äiti. Lokakuussa syntyi ihana pikkuinen tyttö. Eikä vain syntynyt, vaan minä synnytin hänet. En olisi itsestäni uskonut. Enkä uskonut vielä ponnistusvaiheessakaan, että saan oikeasti jotakin sieltä ulos. Vaikka raskausajan lopulla kaikille vakuuttelinkin, että "ei se sinnekään jää", en ennen grande finalea pystynyt edes kuvittelemaan minusta olevan sellaiseen.
Totta kai valmistauduin synnytykseen. Luin, netistä tietenkin, kaikenlaisia löytämiäni artikkeleita ja ohjeita. Miten valmistautua, mitä pakata mukaan, milloin lähteä sairaalaan ja niin edespäin. Suunnittelinkin, ainakin sen, että en suunnittele synnystystäni. Menee, miten menee. Ja niinhän se menikin. Yllättävän helposti. En sano, että kivuttomasti, sillä epiduraali tuli tarpeeseen, eikä sekään kauaa riittänyt.
Kaikki kivut kuitenkin korvasi se hetki, kun sain pienen rääpäleen syliini. Sitäkään en oikein etukäteen uskonut, vaikka kuulin, että palkinto on työn ja tuskan arvoinen. Olihan se. En edes muista itkikö vauva, itkinkö vai nauroinko itse, tai mitä ympärillä tapahtui. Ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista hetkistä.
Mutta... Nyt reilun neljän kuukauden yhteiselon jälkeenkään en oikein tunne itseäni äidiksi. Vauva on vauva - pikku hiljaa alan uskoa, että kukaan ei hae sitä kohta pois - mutta että minä olen äiti..!
Arkiset toimenpiteet sujuvat ihan ookoo. En ole maailman paras, mutten varmaan ihan surkeinkaan vaipanvaihtaja ja vaunujen lykkijä. Aina en ymmärrä itkun syytä, mutta joku keino on tähän asti aina löytynyt sen lopettamiseksi. Äidin ulkoiset tunnusmerkit löytyvät myös: mustat silmänaluset, kampaamaton tukka, pukluiset verkkarit, pömppö vatsa. Ja lisäksi finninen naama, johon ei kuulemma tule muutosta ennen imetyksen lopettamista. (Luulin, että se on vain raskausajan ongelma.)
Sisälläni asustaa kuitenkin yhä noin 25 -vuotias kaupungilla niin viikolla kuin viikonloppuisinkin ystävien seurassa viihtyvä ja ulkonäköönsä huomiota kiinnittävä nainen. Eikä hän ole havainnut seurassaan päälle kolmikymppistä asuntovelkaista ja rupsahtanutta äiti-ihmistä.
Mistä siis löydän äitiyteni? Pääseekö sisäinen minäni koskaan samaan veneeseen ulkoisen todellisuuden kanssa? Mammablogit ovat tuoneet valoa pimeyteen tässä kuluneiden kuukausien aikana, joten ehkäpä niitä seuraamalla ja itsekin bloggaamalla voin löytää jotakin mutsia muistuttavaa myös itsestäni.
Only time will tell.
Totta kai valmistauduin synnytykseen. Luin, netistä tietenkin, kaikenlaisia löytämiäni artikkeleita ja ohjeita. Miten valmistautua, mitä pakata mukaan, milloin lähteä sairaalaan ja niin edespäin. Suunnittelinkin, ainakin sen, että en suunnittele synnystystäni. Menee, miten menee. Ja niinhän se menikin. Yllättävän helposti. En sano, että kivuttomasti, sillä epiduraali tuli tarpeeseen, eikä sekään kauaa riittänyt.
Kaikki kivut kuitenkin korvasi se hetki, kun sain pienen rääpäleen syliini. Sitäkään en oikein etukäteen uskonut, vaikka kuulin, että palkinto on työn ja tuskan arvoinen. Olihan se. En edes muista itkikö vauva, itkinkö vai nauroinko itse, tai mitä ympärillä tapahtui. Ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista hetkistä.
Mutta... Nyt reilun neljän kuukauden yhteiselon jälkeenkään en oikein tunne itseäni äidiksi. Vauva on vauva - pikku hiljaa alan uskoa, että kukaan ei hae sitä kohta pois - mutta että minä olen äiti..!
Arkiset toimenpiteet sujuvat ihan ookoo. En ole maailman paras, mutten varmaan ihan surkeinkaan vaipanvaihtaja ja vaunujen lykkijä. Aina en ymmärrä itkun syytä, mutta joku keino on tähän asti aina löytynyt sen lopettamiseksi. Äidin ulkoiset tunnusmerkit löytyvät myös: mustat silmänaluset, kampaamaton tukka, pukluiset verkkarit, pömppö vatsa. Ja lisäksi finninen naama, johon ei kuulemma tule muutosta ennen imetyksen lopettamista. (Luulin, että se on vain raskausajan ongelma.)
Sisälläni asustaa kuitenkin yhä noin 25 -vuotias kaupungilla niin viikolla kuin viikonloppuisinkin ystävien seurassa viihtyvä ja ulkonäköönsä huomiota kiinnittävä nainen. Eikä hän ole havainnut seurassaan päälle kolmikymppistä asuntovelkaista ja rupsahtanutta äiti-ihmistä.
Mistä siis löydän äitiyteni? Pääseekö sisäinen minäni koskaan samaan veneeseen ulkoisen todellisuuden kanssa? Mammablogit ovat tuoneet valoa pimeyteen tässä kuluneiden kuukausien aikana, joten ehkäpä niitä seuraamalla ja itsekin bloggaamalla voin löytää jotakin mutsia muistuttavaa myös itsestäni.
Only time will tell.
